Opettajankoulutus vastaamassa olevaan ja tulevaan

 

Koulutuksen eriarvoistuminen on ajankohtainen puheenaihe. Koulutuksen tasa-arvon palauttamiseen etsitään ratkaisuja, onhan tasa-arvo ollut suomalaisen koulutusjärjestelmämme erityinen tunnettuustekijä ja kansainvälisen kiinnostuksen sekä arvostuksen kohde. Epätasa-arvo näyttäytyy yhteiskunnassamme koulutuksen sisällä sosiaalisen, psyykkisen ja fyysisen hyvinvoinnin ilmiöinä. Koulutuksen eriarvoistuiminen näkyy myös oppimistulosten etääntymisenä alueittain. Opetus- ja kulttuuriministeriö jakoi huhtikuussa kunnille koulutukseen tasa-arvorahoitusta 67,8 miljoonaa euroa rikkaiden ja köyhien alueiden koulujen eriytymisen estämiseen. Erillisellä avustuksella pyritään tukemaan alueita, joilla on esimerkiksi paljon työttömyyttä, asukkaiden koulutustaso on matala tai vieraskielisten osuus korkea.

Tutkimusten mukaan matalasti koulutettujen vanhempien lapset ovat keskimäärin matalammin koulutettuja kuin korkeasti koulutettujen vanhempien lapset. Maahanmuuttajien lapset ovat taas matalammin koulutettuja kuin valtaväestön lapset. Koulutus näyttäisi vaikuttavan merkittävästi yksilön tulevaisuuteen, sillä se on yhteydessä vähäisempään työttömyyteen ja korkeampiin tuloihin. Terveys- ja hyvinvointiongelmat näyttäisivät kasautuvan alempiin sosioekonomisiin ryhmiin ja heikentävän näiden ryhmien asemaa entisestään. Tutkimusten mukaan terveys vaikuttaa myös sosiaaliseen asemaan: ne, joilla on hyvä terveys, pärjäävät paremmin koulutuksessa ja työmarkkinoilla, kun taas terveysongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ovat suuremmassa vaarassa päätyä heikkoon sosiaaliseen asemaan. (Ks. https://sorsafoundation.fi/julkaisutilaisuus-eriarvoisuuden-tila-suomessa-2020-raportti/.)

Koulutuksen ja opetuksen tasa-arvon huomioivaan suunnitteluun ja toteuttamiseen tulee vaikuttaa opettajankoulutuksen sisältöjen ja rakenteiden tutkimusperustaisella kehittämisellä. Tulevaisuuden opettajilta odotetaan laaja-alaista asiantuntijuutta ja kelpoisuutta. Opettajaopintojen tulee vastata monipuolisuudellaan ja laadullaan tulevaisuuden vaatimuksiin sekä sitouttaa tulevat opettajat jo opintojen aikana opettajuuden jatkuvaan kehittämiseen. Opettajankoulutuksen sisältöjen tulee antaa puolestaan kattavat valmiudet työelämään ja helpottaa erityisesti vaativaa induktiovaihetta, jonka on todettu olevan erityisen kuormittava ja jopa stressiä aiheuttava (vrt. Lerkkanen, 10.4.2021, http://tjsh.blogspot.com/). Opetus- ja kasvatusalan veto- ja pitovoimaa on edelleen vahvistettava, vaikka se on edelleen ns. hakupaineala. Alueellisia ja alakohtaisia opettajatarpeita tulee kyetä ennakoimaan kansallisella yhteistyöllä sekä tulee pohtia, miten siirtymät opettajuuden urapolulla saataisiin ketterimmiksi vastaamaan esimerkiksi epätasa-arvoisuuden haasteisiin. Osaavan johtajuuden merkitystä ei voi kyllin korostaa oppivan ja kehittyvän kouluinstituution tunnusmerkkinä. Nämä kaikki ovat vaativia haasteita. Opettajankoulutuksen uudistamisessa tarvitaan vahvaa kansallista ennakoivaa kehittämisyhteistyötä opettajakorkeakoulujen välillä ja koordinaation ottamista tästä toiminnasta (ks. https://www.jyu.fi/fi/koulutus/optuke).

Lisää ajatuksia kehittämissuunnista ja koulutusprofiileista:

https://jyunity.fi/ajassa/uutta-vetovoimaa-opettajankoulutukseen-korkeakouluista-valmistuu-jatkossa-opettajia-erilaisin-painotuksin/

 

Sirpa Eskelä-Haapanen

Opettajankoulutuslaitoksen johtaja

Jyväskylän yliopisto